Vietin oman isänpäiväni pelikentän laidalla. Sain ihastella, kun vanhempi poikani pelasi nollapelin futsalissa maalivahtina. Kahden futsal-pelin jälkeen riensimme vielä koripallo-otteluun, jossa PuHu Juniorien -02 ja -03 ikäluokat pelasivat toisiin vastaan. Poikien tsemppi tarttui katsomoon asti.

Pidän itseäni etuoikeutettuna, koska sain nauttia lasteni kanssa isänpäivästä. Näin asia ei ole kaikkien isien kohdalla, kuten olen lähihoitajan työssäni nähnyt. Sairaalamme vuodeosastolla on paljon vanhuksia, jotka kuuluvat siihen sukupolveen, jossa lapsia oli paljon ja suurin osa heistä onkin jonkun isiä tai äitejä.

Isänpäivä on monelle miespuoliselle vanhuksellemme vuoden kohokohta, koska se on se päivä, kun heitä tullaan katsomaan. Se on päivä, jolloin heitä muistetaan. Valitettavan usein se on niitä harvoja päiviä vuodessa, kun heitä muistetaan – joulun ohella.

Pettymys oli suuri niiden kohdalla, jotka isänpäivänä joutuivat tyytymään pelkkään soittoon lapsiltaan. Soittokin lämmittää, mutta kyllä se jättää tunteet lopulta kylmiksi. Toisilla välimatkat ovat pitkät. Toiset keskittyvät sitten viettämään aikaa omissa perheissään, joihin isovanhemmat eivät enää mahdu -valitettavasti.

Oma isäni kuoli 10 vuotta sitten keuhkosyöpään ja vaimoni isä samaan sairauteen tänä vuonna. Aina isänpäivänä herää vanhoja muistoja isästä, joka teki aina kaikkensa perheen eteen. En tule rikkaista oloista ja isäni tekikin pääsääntöisesti kahta työtä melkein elämänsä loppuun asti, mutta aina isä oli osa perhettä. Hän sanoikin aina olevansa suvun pää, mutta äiti niska joka kääntää päätä.

Toivottavasti te kaikki muistitte isiänne sunnuntaina. Kyllä he ovat sen ansainneet.

Isä – Requiescat in pace.

Kirjoitus on nosta kahden vuoden takaa, mutta edelleen ajankohtainen.