2. syyskuuta 1944 Olavi Laihon silmät sidottiin, ja hänet marssitettiin teloituskomppanian eteen. Hetken kuluttua sotilaspoliiseista muodostunut ryhmä ampui hänet kuoliaaksi. Näin Olavi Laihosta tuli viimeinen kuolemaantuomittu ja teloitettu suomalainen. Olavi Laiho kuolemantuomio tuli kolmesta rikoksesta karkuruudesta, vakoilusta sekä maanpetoksesta. Kuolemantuomio poistettiin lopullisesti Suomen laista 1972. Tänään seitsemän kansanedustajaa ovat ilmoittaneet halustaan ottaa käyttöön kuolemantuomion uudelleen.

Kuolemanrangaistukselle voi hakea perusteluja yhteiskunnan arvojen
kautta. Mikäli kuolemanrangaistuksia jaettaisiin vain murhaajille
vastaisi silloin murhaaja omalla hengellään tekemistään rikoksista. Sitä
voisi kutsua oikeudenmukaiseksi ratkaisuksi, jossa tuomioistuin toimisi
neutraalina, jäävinä, rangaistuksen antajana ja rangaistuslaitos
ulkopuolisena tekijänä. Näin kuolemanrangaistus ei olisi hyvitys, kosto,
murhatun omaisille, vaan oikeudenmukainen päätös. On kuitenkin
arveluttavaa pitäisikö tuomioiden perustua pelkästään täsmälliseen
tasa-arvoisuuteen, joissa teoista maksettaisiin samankaltaisella teolla.

Kuolemanrangaistuksia on kuitenkin jaettu ja jaetaan edelleenkin
muistakin teoista kuin henkirikoksista. Tällöin kuolemanrangaistus
muuttuu heti politiikan, vallan välineeksi. Lisäksi
kuolemanrangaistuksessa on aina sen peruuttamattomuus mukana, jossa
riski joutua teloitetuksi syyttömänä on aina olemassa. Näin väärää
tuomiota ei koskaan voisi hyvittää, kuten esimerkiksi
vankeusrangaistuksissa rahallisesti.

Kuolemanrangaistuksien jakaantuminen sitä käyttävissä maissa ei ole
ollut myöskään tasa-arvoinen. Köyhistä oloista tuleville on jaettu
huomattavasti enemmän kuolemanrangaistuksia, kuin varakkaille joilla on
ollut varaa palkata itselleen asianajaja.  Esimerkiksi Saudi-Arabiassa
syytetty voi lunastaa vapauden maksamalla korvauksia uhrin perheelle.
Näin rikkailla on mahdollisuus välttyä kuolemanrangaistukselta.

Vaikka meillä olisi käytössä humaani tapa teloittaa ihminen, niin kuolemanrangaistus ei kuitenkaan itsessään ole humaani. Olisi mukava saada tietää perusteet kuolemantuomion puolesta näiltä seitsemältä kansanedustajalta.

Vantaalaisena olen seurannut mielenkiinnolla nykyisen kaupunginjohtajamme edesottamuksia. Tänään Helsingin Sanomat kirjoittivat Peltomäen naisseikkaiuista Manchesterissa. Suurimmaksi kohuksi on noussut Peltomäen oletettu naisystävä, joka on kokoomuslainen kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen.

Peltomäellä ja hänen oletetuilla naisseikkailuilla ei ole merkitystä, vaikka kaupunginhallituksen puheenjohtaja Tapani Mäkinen (kok.) erikseen tätä paheksuukin. On mielenkiintoista vedota vanhoihin moraalikäsityksiin. Mäkinen on jopa kehoittanut, ettei Peltomäki näyttäytyisi naisystävänsä kanssa julkisesti. Salasuhteet ovat siis selvästi hyväksyttyjä, mutta rakkautta ei saa julkisesti tuoda esiin. Naisasiat ovat kuitenkin kaikkien yksityisasioita, ja ne eivät kuulu kaupunginhallituksen puheenjohtalle ollenkaan.

Uutisessa on kuitenkin erittäin paheksuttava asia. Uutisessa mainitaan, ettei Peltomäki naiskiireiltään pystynyt panostamaan täydellisesti virkamatkaansa. Tämä näin yhtenä Peltomäen palkanmaksajana on erittäin paheksuttavaa. Yksityiselämä ei saa tulla työnteon eteen. Silloin on itse tehtävä valinnat työn ja huvin välillä. Ilmeisesti hupi oli tässä kohtaa tärkeämpää ajanvietettä.

Vantaa on Suomen velkaisin kunta. Vantaa tarvitsee vahvan johtajan, joka pystyy johtamaan Vantaan pois velkakierteestä. Peltomäki ei enää nauti poliittista luottamusta. Se vaikeuttaa todella paljon Peltomäen työskentelyä tässä vaikeassa tilanteessa. Tästä syystä onkin syytä pohtia tarkkaan tulisiko Peltomäen jatkaa Vantaan kaupunginjohtajana. Myös Peltomäkeä kaupunginjohtajaksi kannattaneet PerusSuomalaiset ovat kääntäneet kelkkansa, ja keräävät nyt nimiä pidättääkseen hänet virasta.

Valtuusto kokoontuu seuraavan kerran maanantaina. Peltomäen tilanne nousee varmasti esiin kokouksen yhteydessä.

Torstaina käynnistyy Suomen suurin tietokonefestivaali ASSEMBLY Summer. Tänäkin vuonna monet tuhannet ihmiset kerääntyvät Hartwall Arenalle nauttimaan toistensa seurasta, pelaamisesta sekä erilaisista kilpailuista. Näin pelimiehenä on pakko kehaista tämän vuotista tasoa.

Jo torstaina pääsemme nauttimaan huikeasta StarCraft II -turnauksesta, kun 32 pelaajaa, kolmelta eri mantereelta yli 10:stä eri maasta, pelaa omasta osuudesta huikeasta 15 000 euron potista. ASUS ROG StarCraft II -turnaus on saanut kovaa huomiota Suomen rajojen ulkopuolelta ja tästä syystä ottelut tullaan selostamaan viidellä eri kielellä. Pääselostuksesta englanniksi paikanpäällä vastaavat TotalBiscuit sekä Apollo, suomalainen selostus tulee SETT TV:n kautta! Näiden lisäksi ottelut lähetetään venäjäksi, ranskaksi sekä saksaksi.

Suomen maajoukkueen karsintaturnaus Fifa 11 -pelissä pelataan myös torstaina. Voittaja pääsee edustamaan Suomea joulukuussa pelattavaan World Cyber Games -finaaleihin Etelä-Koreaan Busaniin. Fifa 11 -pelaajan lisäksi Suomesta lähetetään kaksi StarCraft II -pelaajaa lauantain karsinnan perusteella sekä yksi Tekken 6 -pelaaja. Kaikki StarCraft II -ottelut sekä muiden pelien finaalit tulevat myös SETT TV:n kautta. Tulospalvelu löytyy osoitteesta SETT.fi.

World Cyber Games:a kutsutaan pelaamisen olympialaisiksi, koska turnauksessa pelaajat eivät edusta organisaatioitaan vaan maitaan. Tänä vuonna järjestettävät kisat ovat jo 11. WCG -finaalit. Viime vuonna finaalit pelattiin Los Angelesissa, Yhdysvalloissa. Nyt kisat palaavat elektronisen urheilun mekkaan, Etelä-Koreaan. Minulla on kunnia matkustaa pohjoismaalaisten pelaajien kanssa paikanpäälle katsomaan kisoja.

Tervetuloa ASSEMBLY:lle tai streamiin seuraamaan näyttäviä otteluita. Ensi viikonlopusta tulee huikea!

Norjan eiliset tapahtumat ovat täysin käsittämättömiä. Käsittämättömiin asioihin ihminen lähtee etsimään ratkaisuja. Nyt Iltalehti on lähtenyt helposta päästä ja kirjoittaa isoilla otsikoilla sivuillaan:”Sama harrastus kuin Suomen kouluampujilla”. Se harrastus oli tietenkin tietokonepelit, joka on tämän vuosikymmenen Rock and Roll tai väkivaltaiset tv-ohjelmat.

Aikanaan rokkia syytettiin erilaisista muutoksista yhteiskunnassa. Rokin valtavirtaistuttua syy piti löytää muualta. 90-luvulla puhuttiin jatkuvasti television ja elokuvien väkivalta viihteestä. Nykyään jokainen uutinen työntää jo sellaista väkivaltaviihdettä ulos, että 90-luvun tv-sarjat jäisivät toiseksi. Yhteinen nimittäjä nykyään etsitään nimenomaan tietokonepeleistä.

Iltalehti väittää sivuillaan seuraavaa:”Sekä Jokelan koulusurmaaja Pekka-Eric Auvinen että Kauhajoen koulusurmaaja Matti Saari,
olivat aktiivisia Battlefield-sotapelin harrastajia. Pelissä ideana on
tappaa mahdollisimman paljon vihollisia mahdollisimman nopeasti. Mitä
enemmän vihollisia surmaa, sitä arvostetumpi pelaajasta tulee
internet-yhteisössään.” Kappaleen on selvästi kirjoittanut ihminen, joka ei tiedä mitään elektronisesta urheilusta eikä myöskään Battlefield -pelisarjasta.

Suomen elektronisen urheilun liiton (SEUL ry.) puheenjohtajana pidän nykyistä asennetta kilpapelaamiskulttuuria vastaan valitettavana. Kilpapelaaminen sekä tietokonepelit ovat loistava harrastus. Se harrastus ei aja ihmisiä räjäyttämään pommeja kaduille eikä ampumaan heitä suljetulle saarelle. Ne ajatukset ovat lähtöisin puhtaasta pahuudesta.

Suomen media tarvitsee selvästi mediakasvatusta tietokonepelaamisen suhteen. Tästä syystä SEUL ry. tulee lähitulevaisuudessa lähettämään mediataloille kattavan paketin siitä hienosta kulttuurista, jota he lyövät päivästä toiseen.

Kutsunkin teidät kaikki tutustumaan kilpapelaamiseen ASSEMBLY Summer tapahtumassa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tapahtumaan saapuu pelaajia kolmelta eri mantereelta, yli kymmenestä eri maasta. Suomalaiset kisaavat keskenään pääsystä Suomen maajoukkueeseen, joka matkaa joulukuussa Etelä-Koreaan. Näistä median pitäisikin kirjoittaa.

Vuosi sitten kirjoitin bloggauksen poikien päivästä – Tango no Sekku:sta. On aika nostaa tuo sama kirjoitus esille, koska vuoden aikana ei poikien tasa-arvo maassamme ole kehittynyt parempaan suuntaan. Tänä vuonna on tullut tietoa myös niistä 2000 pojasta, jotka pääsevät läpi peruskoulustamme oppimatta lainkaan kirjoittamaan. Heidän tulevaisuutensa ei varmasti ole kovin vahvalla pohjalla.

Toukokuun viides päivä on Japanissa kansallinen juhlapäivä. Silloin
vietetään poikien päivää. Meidän perheessä poikien päivää on vietetty jo kahdeksan kertaa ja tänäänkään emme tehneet poikkeusta. Molemmat pojat tulevat saamaan tänään pienen lahjan poikien päivän kunniaksi, kunhan nyt ensin ollaan käytä jalkapallomatsi pelaamassa pois.

Näin poikien päivänä on syytä kuitenkin muistuttaa synkistä
tosiasioista poikien elämästä. Pojat ja miehet eivät voi hyvin Suomessa.
Erityistukea tarvitsevista koulun aloittajista 70% on poikia. Suurin
osa huostaanotetuista lapsista on poikia. Pojat tekevät myös
viidenneksen enemmän itsemurhia kuin tytöt ja ovat yleisempiä
koulupudokkaita. Suurin osa miehistä ja kodittomista on miehiä, naisia
vain murto-osa. Akoholisteistakin, mikä kulkee käsi kädessä
syrjäytymisen sekä kodittomuuden kanssa, suurin osa on miehiä. Huonosti
voivista pojista kasvaa huonosti voivia miehiä – kierre on katkaistava.

Poikien heikompaa menestystä ei juurikaan tutkita. Koulumaailma on
fyysisestä sekä neurofysiologisesti hitaammin kypsyville pojille
huomattavasti raaempi kuin tytöille. Opetus kulkee tyttöjen kehityksen
tahdissa ja näin heikentää poikien koulumenestystä. Poikien
käyttäytymismallit ovat myös erilaisia kuin tyttöjen. Pojat ovat
vilkkaampia, mikä yleensä leimataan kurittomuudeksi. Pojat ovat myös
aggressiivisempia, mutta mitään aggressiivisuuskoulutusta ei pojille
erikseen järjestetä. Ongelmien toivotaan menevän ohi, kun poika kasvaa.
Näin ei aina tapahdu.

Kun pojat ja miehet voivat hyvin, niin samalla myös tytötkin voivat paremmin. Tämä on täysin selvää.

Yhteiskunta on nykyisin rakentunut tukemaan tyttöjä
päiväkodista ja koulusta alkaen. Samaan aikaan huonosti voivat pojat on
jätetty yhteiskunnan ulkopuolelle. Koulumaailmassa ei ole ollut
muutoksia, mitkä tukisivat poikien erityisongelmia. Tämä on sietämätöntä
eettisesti sekä taloudellisesti. Syrjäytymisen hinta on kova.
Pelastetaan pojat!

Olen parin viikon sisään käynyt kahdessa vaalipaneelissa keskustelemassa. Molemmat vaalipaneelit keskittyivät sosiaali- ja terveyshuoltoon. Molemmissa vaalipaneeleissa ärsyynnyin vanhusten käyttämisestä keppihevosena.

Keskusteluissa nousee aina esiin väite:”Ne vanhuksetkin siellä märissä vaipoissaan, jos niille vaikka tämä raha suunnattaisiin.” Totta! Vanhukset makaavat välillä märissä vaipoissaan, koska kuka nyt kuivaa vaippaa vaihtaisi. Tuo väite vanhusten heitteillejätöstä, jossa he makaisivat tuntikausia, jopa päivän, märissä vaipoissaan tarkoittaisi meidän hoitajien olevan pahemman luokan heitteillejättäjiä. Se ärsyttää minua suuresti.

Eivät sairaalan osastot ole mitään kidutuslaitoksia, jossa ihmiset nälkiintyvät ja näivettyvät. Toki vanhustenhoidossa on ongelmia, mutta vanhusten käyttäminen keppihevosena milloin minkäkin aiheen ympärillä on mitä suurinta populismia.

Toinen minua suuresti ärsyttänyt asia on Japanin ydinonnettomuus. Ensin haaskalle ehtivät ydinvoimanvastustajat, jotka suureen äänen toitottivat ydinvoiman vaarallisuutta. Tästä vasemmisto ei saa puhtaita papereita. Sen jälkeen paikalle tulijat ydinvoimankannattajat. Samaan aikaan Japani toipuu täydellisestä inhimillisestä tragediasta – suurkatastrofista.

Fukushiman suhteen olisi varmasti parasta odottaa lopullista tulosta. Katsotaan sitten ketkä olivat oikeassa ja tutkitaan, miten vastaavaa ei toistu. Ratkaisuja voi olla monia, ydinvoiman turvallisuuden nostamisesta täydelliseen kieltämiseen asti. Ratkaisujen aika on kuitenkin myöhemmin.

Fukushimasta löytyy kuitenkin yhdet ihmiskunnan suurimmista sankareista. He ovat ne työntekijät, jotka omaa henkeään uhmaten jäivät sammuttamaan reaktoreita. Heitä minä kunnioitan syvästi.

Politiikkaa voi tehdä monella tavalla, keppihevoset on yksi helpoimmista keinoista – valitettavasti.

Seuraava kirjoitus on olevinaan sarkastista parodiaa ruuhkamaksuista. Se sisältää irrationaalisia saarekkeita rationaalisessa maailmassa tai jotain (kiitos Pasila). Tosissaan ottajat, älkää ottako. Liikkaselle tiedoksi, kirjoitusta kirjoitettaessa ei vahingoitettu yhtään stetoskooppia.

Ajellessani tänään tiistaiaamuna 95 km/h Kehä III:sta Espoosta Vantaalle suur-ruuhkassa tuli ensimmäisenä mieleen ruuhkamaksujen voimaantulo välittömästi. Onhan se naurettavaa, kun kello 07:30 ei pysty ajamaan yhtä ruuhkaisinta tietä edes sen nopeusrajoituksen mukaan! Lähdinkin selvittämään ruuhkamaksuasiaa välittömästi kotiinpäästyäni.

Ensiksi soitin ruuhkien asiantuntijalle joensuulaiselle Anna-Liisa Hippiäiselle, jonka asiantuntijuus ruuhkista on maamme huippua.

“Kyllä, ehdottomasti tarvitsemme ruuhkamaksut välittömästi. Olen itse asunut Kalliossa puolisen vuotta ja tiedän kokemuksesta, ettei pääkaupunkiseudulla tarvitse autoa. Viisi minuuttia metrossa ja olet välittömästi keskustassa. Kuka siihen autoa tarvitsisi? Meidän on erilaisten maksujen ja muiden kautta tehtävä selväksi, ettei pääkaupunkiseudulla ole mitenkään kannattavaa omistaa omaa autoa. Tämähän se on kaikkein järkein ajatus kaikkien kannalta.”, vastasi Hippiäinen tiedusteluihini ruuhkista pääkaupunkiseudulla. 

Tästä heräsi kuitenkin ajatus joukkoliikenteen toimivuudesta pääkaupunkiseudulla. Selvitinkin itse oman työmatkani mahdollisuudet liikkua kotoa työpaikalla kulkemalla päiväkotien ja muiden kautta.

Poikani päiväkoti sijaitsee viiden kilometrin päästä meidän asunnosta. Sinne päästäkseen pitää ensin kävellä 500 metriä lähtöpysäkille ja lähtöpysäkiltä vielä toiset 500 metriä. Busseja menee kerran tunnissa ja matkaan kuluu vähintään puolisen tuntia.

Työpaikkani sijaitsee 25 (ruuhka-aikaan) minuutin automatkan päässä, mutta bussilla minun on mentävä ensin Helsinkiin, joka kestää 45 minuuttia. Helsingistä minun on mentävä sitten toisella bussilla työpaikalla, joka onnellisesti myös 45 minuuttia. Tähän päälle toki vaihdot. Huisaa! Vain 1½ tuntia työmatkoihin suuntaan. Päiväkotireissun kautta päivässä kuluisi siis vain neljä tuntia busseissa istuessa. Kyllä se pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on sitten paras mahdollinen!

Soittelin vielä piruuttani, ilkeämielinen yhteiskunnallisen muutosvoiman pysäyttäjä kun olen, Isoveli Valvoselle kysyäkseni satelliittipaikannuksesta ja sen maksuista.

“Onhan se nyt selvää, että nämä asennus- ja huoltomaksut lankeavat pääkaupunkiseudun autoilijoille. Ei muualta tulijoiden näitä tarvitse kuitenkaan asentaa, kun asennuskustannukset ovat sen muutaman tonnin ja vierailut pääkaupunkiseudulla kuitenkin harvassa. Toiset pelkäävät tällaista valvontaa, mutta kysympä vaan, kuka rehellinen ihminen tämmöistä pelkäisi? Onkos sinulla jotain salattavaa?”, näin vastasi Valvonen. Tähän asiantuntijamaiseen kommenttiin on helppo yhtyä. Kukapa sitä valvontaa pelkäisi. Kyllä varmasti joku valvoo valvojaa!

Ruuhkamaksut ovat parhautta jo ennestään Suomen kalleimmalle asuinalueelle. Matalapalkka-aloilla työskentelevät ryntäävät riemusta kiljuen maksamaan ruuhkamaksuja. Juuri matalapalkka-aloilla myös työajat ovat siivoojilla, hoitajilla ja vastaavilla erittäin mielenkiintoiset. Ruuhkamaksut todennäköisesti tulisivat tarkoittamaan monen matalapalkkaista työtä tekevän siirtymistä kortistoon, kun työnteko tulisi täysin kannattamattomaksi.

Minulla on yksi kysymys kaikille ruuhkamaksun kannattajille. Missä ne ruuhkat ovat?

93 vuotta sitten käynnistyi Suomessa sisällissota, joka oli seurausta täydellisesti epätoivosta. Sota syttyi luokkien välillä.

Kuulun itse siihen sukupolveen, joka ei ole sotaa nähnyt ja jonka isätkään eivät sodassa ole olleet. Kuulun vielä toistaiseksi rauhan sukupolveen.

93 vuotta sitten ihmisten epätoivo kasvoi Suomessa liian suureksi ja ainoana vaihtoehtona he kokivat aseisiin tarttumisen. Vaihtoehdot heillä olivat vähissä, kun luokkajako eli Suomessa hyvin vahvana. En usko heistä monen oikeasti halunneen sotaa tai joutua taisteluihin.

Viha synnyttää vain vihaa ja lyhyen sisällissodan jälkeen Suomessa koitti terrorin aika, jolloin ihmisiä teloitettiin sekä kuoli vankileireillä moninkertaisesti enemmän kuin varsinaisissa taisteluissa. Heidät teloitettiin vihan vallassa. Vankileirit ja teloitukset ovat synkkä hetki Suomen historiassa. Koko sota vaati uhreinaan 36 640 ihmistä, joista punaisia 27 038.

Toivottavasti Suomessa ei koskaan ajauduta vastaavaan tilanteeseen kuin 93 vuotta sitten. Jolloin epätoivon vallassa tartutaan aseisiin ainoana toivona.