Sosiaali- ja terveysministeriön alainen tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) jakaa vuosittain miehen työ palkinnon. TANEn tehtävänä heidän oman verkkosivustonsa mukaan on edistää yhteiskunnallista tasa-arvoa. Hieno tavoite – tasa-arvo.

TANE jakaa vuosittain Miehen työ -palkinnon. Tänä vuonna kyseisen palkinnon sai Hankenin professori Jeff Hearn. Hearn on ollut mukana perustamassa Profeministimiehet -järjestöä sekä käynnistämässä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista White Ribbon -kampanjaa.

White Ribbon -kampanjan mukaan 90,2 % parisuhdeväkivallan tapauksista on miesten tekemiä ja 9,8% naisten. Säätiön mukaan osa naisten tekemästä väkivallasta on tehty itsepuolustustarkoituksessa, kun taas miehet ovat sitten lyöneet tarkoituksella. Näin ollaan myös niissä tapauksissa, missä nainen käyttäytyy väkivaltaisesti saatu miehistä tekijä ja naisista uhri. Kenen tasa-arvoa tämä edistää?

Hearn on ollut myös mukana vastailemassa Suomen Amnestyn tekemään Joku Raja -kampanjaan, mikä painottuu naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Jeff Hearnin vastaus kyseiseltä sivustolta:

“Miksi suomalaiset miehet ovat niin väkivaltaisia? Onko vkivaltaisuus osa suomalaisen miehen identiteettiä?”

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että miehet harjoittavat Suomessa fyysistä väkivaltaa ainakin yhtä paljon ja todennäköisesti enemmän kuin monien EU-maiden ja muiden ”läntisen” Euroopan maiden miehet.

Miesten väkivalta johtuu monista erilaisista syistä, jotka ovat samanlaisia Suomessa kuin muuallakin maailmassa: miehet päättävät käyttää voimaa naisia vastaan ja kontrolloida naisia sekä välttelevät omaa vastuutaan. Miesten väkivalta-alttiuden jatkuminen Suomessa saattaa johtua osin myös siitä, ettei miesten väkivallan torjumista ole pidetty tasa-arvopolitiikan keskeisenä osana.

Hearnin mukaan miesten väkivalllan torjumista ei ole pidetty tasa-arvopolitiikan keskeisenä osana. Mielestäni miesten väkivallan torjuminen on ollut ykkösasia viime aikoina kaikissa tasa-arvokeskusteluissa. Sen alle ovat jääneet naisten tekemä perheväkivalta, mikä on lukumääräisesti suurempaa kuin miesten tekemä. Tästä Hearn ei puhu mitään.

Eilen Helsingin Sanomissa oli uutinen väkivaltaisista nuorista naisista. Jopa yhdeksän prosenttia pojista oli kohdannut parisuhdeväkivaltaa, kun vastaava luku tytöistä oli vain kaksi. Kuitenkin Tanen, sosiaali- ja terveysministeriön sekä Hearnin tärkeintä on lopettaa miesten väkivaltainen käyttäytyminen. Siitä osoituksena Hearnille myönnetty palkinto.

En ymmärrä, miten TANE palkinnollaan edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Todellinen tasa-arvoinen teko olisi lopettaa puheet miesten väkivaltaisuudesta ja aloittaa puheet lähisuhdeväkivallasta tai perheväkivallasta. Edistää oikeasti tasa-arvoa eikä aina tuoda esiin miestä tekijänä ja naista uhrina.

STMn pitäisi aloittaa tarkka tutkimus lähisuhdeväkivallasta, jotta vähäiset resurssit saataisiin kohdistettua oikein. Väkivaltaiset naiset voisivat hakea apua väkivaltaiseen käytökseen ja saisimme myös kattavan tukiverkon miesten alle, kun tilanteesta on pakko lähteä karkuun. Kaikki väkivaltaisuus on yhtä tuomittavaa ja kaikkia pitäisi auttaa tasa-arvoisesti.

Olen tästä samasta aiheesta kirjoittanut aikaisemminkin – Vaiettu tabu, naisten väkivalta Suomessa.

Helsingin Sanomat muistutti taas suomalaisia miehiä heidän väkivaltaisuudestaan tekemällä heistä naisten tappajia. Samalla myös tuotiin esiin, naisten uhrimentaliteetti. Tämä uutisointi saa minut aina ärtymään. Yksi Suomen suurimmista tabuista on naisten tekemä perheväkivalta, joka on jopa yleisempää kuin miesten tekemä väkivalta.

En kirjoita tätä bloggausta haukkuakseni naisia, vaan minun mielestäni tämä vaiettu tabu on este naisten terapia- sekä hoitopalvelujen kehittämiselle. Miehille on valmiina erilaisia Lyömätön linja -projekteja, joissa väkivaltaiset miehet pystyvät hakea keinoja ratkaista asioita muutenkin kuin nyrkein. Naisten kohdalla tilanne on aivan toinen ja suurin rajoite tässä on median luoma ja naisjärjestöjen ylläpitämä uhrikuva.

Yhdysvaltalaisen CDCn tekemän tutkimuksen mukaan 25% parisuhteista esiintyy väkivaltaa. Näissä tapauksissa noin puolissa väkivalta on molemminpuolista. Väkivaltaa käyttävät siis molemmat, niin mies kuin nainen.

Toisen puoliskon väkivaltaisista parisuhteista muodostaa ne parit, joissa vain toinen osapuoli käyttäytyy väkivaltaisesti. Näissä parisuhteissa yli 70% väkivallan tekijänä on nainen. Tilastojen varjolla käy selvästi ilmi naisten tekemän parisuhdeväkivallan määrä.

Olisin käyttänyt lähteenä suomalaista tutkimusta, mutta niiden puolueettomuus on hyvin kyseenalaistettua. Esimerkiksi 1990 tehty “Usko, toivo, hakkaus” -kyselytutkimuksen mukaan 90% tapauksissa tekijä oli mies ja nainen uhri. Vuonna 2005 tehtiin toinen tutkimus, missä tutkittiin naisiin, vain naisiin, kohdistunutta väkivaltaa parisuhteissa. Valitettavasti Suomessa ei ole tehty yhtään tutkimusta, missä oltaisiin tutkittu lähisuhdeväkivaltaa. Tämä on osa vaiettua tabua, kipeästä asiasta ei uskalleta puhua eikä tutkia.

Viime aikoina on kuitenkin selvitelty lapsiin kohdistunutta väkivaltaa ja sama trendi, kuin yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa tulee esiin myös siellä. Yli 60% lapsiin kohdistuneesta väkivallasta on äitien tekemää, vaikka naisista suurempi osa vastustaa lasten fyysistä kurittamista. Myös lasten tapoista 65% on naisten tekemiä.

Toivoisin asiallista keskustelua, asioiden oikeilla nimillä, tästä vaikeasta aiheesta. Siihen keskusteluun pitäisi lähteä ensisijaisesti naisjärjestöt sekä media. Naisille tulisi tarjota samanlaisia palveluita kuin miehille päästäkseen eroon väkivallan käytöstä perhesuhteissa.

Väkivallaton perhe kuuluu myös miehille ja varsinkin lapsille!